Tanssi on enemmän kuin yksi suoritettu kurssi. Tanssi on elämäntapa, joka tuo fyysistä hyvinvointia, ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä. Teamwork multiplies the success. Tässä on upean naisen, Riian kirjoitus.

Palasin Kabanov Tanssitehtaalle viime syksynä kahdenkymmen vuoden tauon jälkeen. Ajatella. Kahdenkymmenen vuoden. Miten se on edes mahdollista, kun tunnen itseni melkein yhtä nuoreksi kuin silloin kun jätin tanssin 2000-luvun alussa. On tämä ollut aika matka. Unelmien, pettymysten ja elämän värittämä kaunis matka. Nuorena halusin aina tanssijaksi, aina. En nähnyt mitään vaihtoehtoa sille. Piti valmistua ammattitanssijaksi ja tanssia koko elämä, ensin ehkä lavoilla, ja sitten vanhemmiten voisi opettaa muita tai ryhtyä koreografiksi. Hyvin selkeä ja kaunis unelma, jonka varmasti monien kanssa jaoin.

Toisin kävi. Todellisuus astui kuvaan, polvea leikattiin kolmesti ja väliin tuli elämä. Hieno, kaunis ja rikas elämä, mutta “ilman tanssia”, tai ehkä oli se tanssi itse. Vuosien vieriessä en koskaan keksinyt yhtä vahvaa unelmaa tanssijaksi tulemisen tilalle. Mitä tahansa koskaan työkseni teinkään, se tuntui kompromissilta, myönnytykseltä. Ja niin elämä kuljetti, juuri oikeita teitä ja kasvatti minua juuri tällaiseksi kuin minun piti tulla ja vain hetkittäin unohduin miettimään sitä tyhjää tilaa, jonka unelma tanssijuudesta joskus täytti. Mikään ei koskaan saanut astua siihen tilaan, kunnes palasin tanssitehtaalle, kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Paluu ei ollut yksinkertainen, jännitti vietävästi. Kaivoin esille kaiken tiedon, jota tanssikoulusta löysin, katselin kaikki vanhat valokuvat ja kun vein lasta kitaratunnille, jäin katselemaan vieressä olevan tanssikoulun ikkunoista sisään, tapailemaan askeleita katukivetykselle. Kunnes yhtenä kauniina maanantaina keräsin kaiken rohkeuteni ja astelin sisään Tanssitehtaalle. Ja kuulkaa, kuin taikaiskusta, ne kaksikymmentä vuotta haihtuivat pois. Sama liike, sama tunne, samat turvalliset hymyt, sama minä. Ja siinä minä olin kahdenkymmen vuoden unelmia täynnä.

Tuntui siltä, kuin olisin palannut kotiin, eikä se tuntunut kompromissilta. Se tuntui juuri siltä, miltä tanssi tuntuu. Se täyttää kehon, hiljentää mielen ja ohikiitävien hetkien ajan saa tuntea olevansa yhtä kaikkeuden kanssa. Saa tuntea olevansa täydesti läsnä siinä mitä tekee, rakastaen ja herkästi. Vuosien saatossa olin elämässäni saanut kokea tämän tunteen monesti. Olin jahdannut sitä, löytänyt sen ja kadottanut taas. Ja nyt yhtäkkiä se on minulla käsissäni taas. Tanssin ihme.

Eikä tässä vielä kaikki. Hykerryttävän ihanaa tästä kaikesta teki se, että minun samat omat ihmiset, joita en ollut nähnyt kaikkina niinä vuosina, olivat yhä, ja taas tanssimassa minun kanssani. Sama ihana Irina, lapsuuteni suurin idoli, samat ihanat sulokkaat ihmiset, tai jos ei ollutkaan vanhoja tuttuja, niin uusia, yhtä kauniita. Ihan niin kuin mitään vuosia ei olisi koskaan mennytkään, ja niin heräsivät unelmat yksi kerrallaan uudelleen eloon.

Eikä mennyt aikaakaan, kun perustettiin aikuisten oma tanssiryhmä. Joku voisi sanoa, että unelmansa menettäneet, mutta itse kuvailisin sitä sanoilla: Unelmiinsa uudelleen sukeltaneet. Tämän produktioryhmän tavoitteeksi asetettiin vuoden päässä siintävä It’s all in Jazz- tapahtuma. Ja niin aloimme hioa koreografiaa. Kokoonnuimme muutamasti kuukaudessa ja nauroimme sydämemme kylläisiksi. Tanssi ei ole kovin totista puuhaa, vaikka työstäisimme vakavaa ja koskettavaa teosta, niin kuin teimme. Minä huomaan, että niin tanssissa, laulussa kuin elämässä ylipäätään minulle tärkeintä on tarinan kertominen ja kuulluksi tuleminen. Jos ohikiitävän hetken voimme liikuttaa jonkun maailmaa, vieräyttää jonkun poskelle yhden kyyneleen, olemme onnistuneet. Ja minä näen, että me onnistuimme. Teos, jota työstimme, oli kaunis puheenvuoro naiseuden, vapauden ja rakkauden merkityksestä ja uskon, sydämestäni, että nämä ovat teemoja, jotka koskettavat jokaista tässä maailmassa kasvavaa naista, sillä naisena oleminen on jatkuvan kasvun ja loputtoman kehityksen tie. Tie, jolla me tanssimme.

Ja viime viikonloppuna vuoden uurastus palkittiin kokonaisella yhteisellä päivällä Sampolassa It’s all in Jazz- tapahtumassa. Meidän kaikkien yhteinen päivä täynnä naurua, heiluvia jalkoja, rakkautta ja liikettä.. Uskoisin, että jokainen meistä tunsi päivän päätteeksi voittaneensa. Jos ei kisoja, joihin osallistuimme, niin itsensä. Eikä mikään kultainen mitali voisi kuvastaa sitä yhdessä tekemisen iloa ja yhteenkuulumisen tunnetta, jota saimme sinä päivänä, ja koko menneen vuoden kokea. Ryhmän tanssijat tulevat monista erilaisista paikoista. Meissä on lakinaisia, opiskelijoita, sairaanhoitaja, fysioterapeutti ja totta puhuen, en edes tiedä mitä muita, sillä tanssin äärellä, sen edessä ja sen sisällä, me olemme kaikki tanssijoita. Olemme tarinan kertojia ja sen kuulijoita. Eikä ryhmän toiminta loppunut tähän, se jatkuu uusin tavoittein, uusia tulevia suurtekoja kohti.

Tanssilla on ihmiseen sellainen ihmeellinen vaikutus, että sen aikana arki häviää. Tanssisalin ovelle voisimme kuvitella ikään kuin huolipuun, johon jätämme kaiken, mitä arjessa kannamme mukanamme. Jätämme siihen kiireen, stressin, tekemättömät asiat ja kaikki mahdolliset huolet. Ja kun palaamme tanssitunnilta, poimimme jättämämme taakan takaisin ja kuin taikaiskusta se on keventynyt puolella. Tämän tietänevät kaikki, jotka ovat joskus elämässään tanssineet ja tämän lahjan haluaisin ojentaa ihan jokaiselle. Tämän lahjan on minulle antanut paluu tanssin maailmaan. Me emme saaneet kehoa istuaksemme, me saimme sen tanssiaksemme.

Kirjoittaja: Riia Muurimaa

Kuvaaja: Jana Machackova-Oey